sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Hiihdetty on :)

Nyt saatte loppuraportin hiihtolomasta :) Ja tämä on muuten 200. teksti tässä blogissa. Sen kunniaksi saatte pullakahvit, jos teillä on pullaa ja kahvia kaapissa.

Viikko oli mukava. Sain leikkiä kotiäitiä ja muistella, millaista elämä oli vuosi sitten tähän aikaan. Muistin, mikä siinä oli mukavaa ja mikä ikävää :) Mukavaa oli se, että sai aamuisin herätä rauhassa, ehti tehdä kotitöitä, tavata ystäviä ja nauttia kevätauringosta sekä lasten seurasta. Ikävää oli se, että loi itselleen paineita, kuten "Aamupäivällä on pakko mennä ulos.", "Kello on jo puoli kymmenen ja meillä on yöpuvut päällä, kauheaa!" sekä potea huonoa omaatuntoa, kun lapset olivat iloissaan siitä, että äiti on kotona, mutta sitten joutui viljelemään näitä jokaäidin top 10-repliikkejä, kuten: "Ihan kohta otetaan vesivärit esille." "Äiti tulee rakentamaan duploja kun saa keittiön siivottua." "Joo, äiti näkee miten hienosti sinä ajat mopolla, mutta nyt minun pitää laittaa näitä pyykkejä".
Tosi paljon ehdimme tehdäkin kaikenlaista yhdessä ja varsinkin Aarni nautti sylitelystä ja kotona olemisesta, kyllä Otsokin.

Alkuviikosta oli tosi ihanat aurinkoilmatkin. Kävimme lähiladulla hiihtämässä "huiman" matkan, mutta molemmat hiihtivät itse. Aarni halusi, etä häntä pidetään kädestä kiinni. Aika hidasta eteneminen oli Aarnin takia, Otso olisi päässyt kovempaakin. Siitä se lähtee!


...ja sitten tietenkin evästauko.


Yhtenä päivänä kävimme vierailulla paloasemalla. Siitä oli se hyöty, että sen jälkeen Otso on saanut ulkohaalarin tavallista reippaammin päälle, sillä palomies kertoi, että heidän täytyy osata pukea kaikki vaatteet tosi nopeasti päälle ja tietää missä ne ovat. Että jos palomieheksi haluaa, tätä kannattaa harjoitella.

Toisen päivän vierailukohde oli kirjasto. Lainasin taas muutamia kirjoja optimistisena ja päässäni illuusio sitä, miten luen niitä sohvan nurkkaan käpertyneenä. Totuus on kuitenkin se, että palautan ne lukemattomina 1,5 kuukauden päästä maksaen pari euroa myöhästymismaksuja. Vaikka itseään tässäkin voi sen verran syyttää, että jos esim. tietokoneella tekisi vain kaiken välttämättömimmän tehokkaasti eikä avaisi telkkaria, kirjojakin ehtisi lukea enemmän. Pojatkin löysivät taas uutta luettavaa. Puuhapetejen ja Salamamcqueenien lisäksi Otso lainasi ihmiskirjan. Häntä kiinnostaa nyt paljon ihmiseen liittyvät asiat, kuten :"Onko minullakin tuollaisia?" (verisuonia) ja tutkii niitä itsessään. Tänään hän tenttasi: "Mitä luita minussa on?" Miika sitten sanoi joitakin luita, mm. häntäluun. "Eikä, nyt sinä höpötät, eihän minulla ole häntää!" Yritimme selvittää, että häntäluu kuitenkin on ja näytin missä se tuntuukin, mutta se oli Otsosta tosi hassu ajatus :D

Muutamana päivänä meillä kävi myös vieraita. Suvi lapsiensa Emmin ja Einon kanssa:


Sekä Mirella & Milja. Sain tarjota heille ruokaakin, ja olin otettu, kun Milja totesi nakikeiton olevan "suussasulavaa". Kommentin arvoa nosti se, että Mirella kertoi Miljan arvostelleen myös hänen ruokansa tällä viikolla, ja arvio oli ollut: ällöttävää. Nakkisopalla kävivät myös kameranlainausreissulla olleet julkkis-Peltsi ja pohjoiskarjalainen kameramies. Vitsi että mie keräsin Hyvä Emäntä -pointseja kun oli nakkisoppaa sattumalta koko porukalle ja olimme vielä samana aamupäivänä leiponeet pullaakin!


Itsekin ehdimme käydä kylästelemässä ja vauvaperhettä onnittelemassa <3 Kylätelyt jäävät arkena niin vähiin.

Otoson kanssa olemme harjoitelleet myös vähän kirjaimia, hän tunnistaa jo A, Ä, O, T, L, H, U, I, P ja E sekä osaa kirjoittaakin näistä suurimman osan. Sitten olemme tehneet helmikoruja, leiponeet, hoidelleet asioita kylällä ja leikkineet :) Sehän se parasta on.

Viikonloppukin vietettiin ihan kotosalla. Kävimme molempina päivinä lähiladulla hiihtämässä. Lauantaina ihan pikkulenkki, Otso hiihti itse menomatkan, joka oli ehkä puoli kilometriä. Meillä oli mukana myös ahkio. Tänään kävimme sitten pidemmän lenkin. Lähistölle, tai noin 6 kilometrin päähän, on rakennettu uusi laavu. Menimme sinne paistamaan makkaraa. Aarnille emme ottaneet suksia mukaan, mutta Otsolla oli. Otso yllätti meidät molemmat reippaidellaan, miten hienosti jaksoi hiihtää. Ei nyt ihan koko matkaa, mutta pitkästi toista kilometriä. Sitten vielä lopussa laski mäkeä alas. Ja tykkäsi! Se oli mukava huomata, koska hiihto on meistä mukava ulkoilumuoto.

Tässä Otson tyylinäytettä:
video

Makkara maistui!


Paluumatkalle laitoimme molemmat ahkion ja ajattelimme, että varmaan nukahtavat. Aarni ei olisi ilmeisesti halunnut lähteä kodalta pois ollenkaan. Hän ei halunnut pulkan kyytiin, vaan venkoili sieltä aina pois. Laitoin hänet väkisin siihen ja sanoin Miikalle, että nyt kaasua. Vauhtikaan ei haitannut Aarnia, vaan hän aina kiemurteli pois ja pudottautui ladulle. Olipa huippua olla siellä kuuden kilometrin päässä kotona yksivuotiaan kanssa, joka ei suostu ahkion kyytiin. Oma äitini sai taas vähän sympatiapisteitä, ja pystyn jälleen hieman paremmin ymmärtämään, millainen olin itse 2-vuotiaana. Matkanteosta ei tullut yksinkertaisesti mitään, sillä Aarni vain karjui, KARJUI ja karjui sekä vengotteli ahkiosta pois (miksi emme ottaneet videota...?). Yritimme laittaa heidät suojapussin sisään ja sieltä olikin vähän hankalampi päästä pois. Siispä Aarni keksi uuden kikan. Hän otti suullaan rukkaset pois ja heitti ne menemään. Stten hän laahasi kädellään maata, hieroi lunta kasvoihin ja huusi sitäkin. Sitten lähti päästä hattu. Otso otti yllättävän rauhallisesti pikkuveljensä raivarin, hän vain makoili rentona ja yritti nukkua. Ehkä sekin raivostutti Aarnia, sillä hän päätti alkaa myös kiskoa Otson päästä aurinkolaseja ja hattua. Siis mikä super-hyper-MEGA-idyllinen koko perheen hiihtoretki!!! Pysähdyttiin ja yritin rauhoitellaa Aarnia sylissä, mutta hän vain alkoi puristella naamaani ja lähti konttaamaan takaisin kohti kotaa. Eikä meillä ollut Jari Sinkkosen eikä Anna Wahlgrenin kirjoja mukana eikä neuvolassakaan ollut puhelinpäivystystä :D No, hetki vieä kuunneltiin huutoa ja hiihdettiin, sitten alkoi väsy vaivata pientä raivoajaa. Otettiin sylittelytaktiikka uudelleen käyttöön.


Tällä kertaa se tuotti toivotun lopputuloksen:


Otso oli nukahtanut jo aiemmin:


Loppumatka menikin sitten paremmin :)


Hieman meille jäi arvoitukseksi raivarin lopullinen syy, ainakin Aarni kovasti kodalle päin näytti hokien TUO, TUO! Viihtyi laavulla liian hyvin? Otsokin kysyi muuten illalla, että "Koska lähdetään taas hiihtoretkelle?"
Ehkä meille Miikan kanssa jäi pienet traumat, mutta kaipa tästä selvitään ja otetaan seuraavalla kerralla ahkioon Ergo-kantoreppu varmuuden vuoksi...


Loppuun vielä poikien luovuudenosoitus. Kun leikkikeittiöstä poistaa tiskialtaan ja hellan, sinne voi mennä itse sisälle. Jeesjees, mitähän seuraavaksi.



3 kommenttia:

  1. Kiitos kuulumisista! Osaat kyllä elävästi kertoa perheen touhuista! Voin hyvin kuvitella tunnelman ladulla...Oikeinpa osasitte rakkaudella tilanteen ottaa haltuun.
    Olen niiiiiin onnellinen, että olette onnellisia!

    VastaaPoista
  2. Mummu jo kommentoi ja tässä tulee ämmin kiitokset ja kommentit. Kai tässä johonkin tähtikarttaan täytyy ruveta uskomaan, kun nuo Aarnin tempaukset tuntuu niin tutuilta. Ehkä planeetat ovat juuri samassa voimakastahtoisessa asennossa kolmenkymmenen vuoden välein maaliskuun 24. ja 26. päivien välillä ja silloin syntyneillä lapsilla on erityinen kaksivuotiaan supertahto. Mutta voin Kaisa lohduttaa, se vaihe menee pian ohi.

    Kivoja lomapäiviä teillä on ollut; varsinkin ne aurinkoiset hiihtoladut houkuttaa! Mutta sinähän lupasit pidellä niitä meille muutaman viikon päähän; odotan jo niin kovasti pääsiäistä! Kiitos taas mukavasta blogista!

    VastaaPoista
  3. Heippa Kaisa! Löysin joku aika sitten sun blogin ja oon lueskellut sun kuulumisia. Muistatkohan mua enää..? Oltiin kirjekavereita yli 10 vuotta sitten ja nähtiinkin joskus. On kiva ollut lukea sun kuulumisia, ja sulla on tosi suloset pojat! :) t. Sini Keravalta

    VastaaPoista